Superpesistä on mainostettu tunnepelinä. Se mainos ei ole yhtään mielestäni virheellinen ja toisekseen se on asia, mikä minut sai 1980-luvun lopulla kiinnostumaan lajista seuraajana. Toki sitä aiemmin oli jokainen lapsena koulussa vietetty pesäpallo / nelimaali -liikuntatunti sellainen, mistä pidin. Näissä koulupeleissäkin aina oli vilskettä ja samanlaista veikeää riemua on havaittu myös pesäpallon ihan huippuotteluissakin.

Alkuvuosilta lajia huipputasolta seuratessa kiinnitti etenkin huomiota se, että naiset hymyilivät onnistuneiden suoritusten jälkeen. Kiukunpuuskia esiintyi myös ja se lämmitti kovasti, kun itsekin olen sellainen ihminen, että aika helposti osaan näyttää tunteeni. Tätä esiintyi ilokseni myös miesten pesäpallossa. Vuosien saatossa esimerkiksi Sotkamon Jymyssä menestystä nauttinut Jani Komulainen on tästä hyvä esimerkki. Siviilissä vuosien saatossa mies on ollut opettaja ja tämä sopii hyvin siis kasvatuksena myös nuorempiin ihmisiin. Nykypäivänä naispelaajista hyvä esimerkki on Jyväskylän Kirittärien Kaisa Salmela. Hän toimii siviilissä kuraattorina eli kasvatusalan ammatit ovat vetäneet paljon puoleensa pesäpallon parissa elämää oppineita. Alkuvuosina seurasin lajia aktiivisesti myös pienellä paikkakunnalla piirisarjassa ja sama pirteä meno sekä värikkäät ottelut olivat sielläkin pelaajan juhlapäivänä eli ottelupäivänä silmin havaittavaa - ja korvin katsomosta kuultavaa. Onpa joidenkin parjaamassa sotkamolaisyleisöllekin kerrottu slogan: "Huonoille ei huudeta." - tämä taisi tulla Oulun Lipon pelaajan, silloisen värikkään lukkarin Kari Kallion suusta ensimmäisenä.

Oulussa asuessani, Raksilan pesäpallostadionilla, on tullut nähtyä monta paikallispeliä ja niissä on tilanteet olleet värikkäitä monta kertaa eikä tarvitse yhtään miettiä sitä, että mistä tämä kansallispelimme koostuu nykypäivänä – persoonista, tunteista, monipuolisesta osaamisesta ja erilaisuuden positiivisesta kohtaamisesta. Kaikesta menneisyyden taakoista kranaatin heittoineen on päästy eroon. Särmikkäitä pelaajia on vieläkin, vaikka välillä jopa pesispiirit itse kritisoi lajista sellaisten häviävän. On hyvä, että on huoli, mutta liikaa huolestumista ei ole syytä kuitenkaa lietsoa.

Minkä väristä siis superpesis on? Jos katsoo naisten ja miesten joukkueiden tunnuksia. Joukkueista todella löytyy väriä. Tunnuksista löytyy niin punaista, valkoista, mustaa, violettia, oranssia, sinistä ja keltaista. Lisäksi takavuosina pääsarjassa pelanneessa miesten joukkueessa Loimaan Palloilijoissa ja naisten joukkue Tyrnävän Tempauksella oli peliasu vihreä. Laji on siis värikäs ja sellaisena sen näkee mielellään myös jatkossa. Joka joukkueessa on ihmisiä, siis monenlaisia ja erilaisia. Sellaisena pesäpallo voi hyvin, samoin kuin ihmisetkin toisten kanssa rinta rinnan eläessään.